TOINEN TOISTAMME
Kirjoitus on julkaistu Reviiri-lehdessä,
tekstin osittainenkin lainaaminen ilman tekijän lupaa on kielletty.
- Mitä me täällä tehdään, kuiskasin pahanolon läpi.
- Me tultiin tänne nauttimaan toisistamme.
- Sinä jaksat rakastaa, minä en aina.
- Te ihmiset olette erilaisia. Suutunhan minäkin, mutta unohdan sen samantien.
- Sinä olet auttanut minua monesti.
- Niinhän me sovittiin silloin alussa.
Sovittiin ja sinä olet pitänyt sopimuksen. Olet opettanut minulle, miten sinun kanssasi toimitaan. Millä tavalla kerromme toiveemme ja halumme. Olen usein ollut ymmärtämätön, mutta olet jaksanut olla kärsivällinen, toistaa kerta toisensa jälkeen. Hitaasti olen oppinut.
- Mitä me nyt tehdään, on niin vaikea olla täällä.
- Katso ympärillesi. Metsä on meitä varten, se odottaa.
- Mennään sitten, jospa löytäisin uutta vieläkin.
- Joko olet täysin oppinut?
- Älä viitsi, tiedät, kuinka ahdistunut olen.
- Akka rakas, minä olen tässä.
Metsä on toisenlainen kuin kotona. Porot eivät ole syöneet jäkälää, sitä on kattavina mattoina. Saniaiset kasvavat luonnostaan, meillä ne ovat perennakasveja. Rehevyys on silmiinpistävää. Jolkottelet eestaas, tarkistat, että pysyn mukana. Rauha palaa. Näin olemme kulkeneet lukemattomat kerrat.
Olit kaunis lapsi. Aikuisena olet upea. Kookas, ryhdikäs, turkiltasi komea. Hurmasit ulkomuototuomarit, vaikka mittatikun mukaan sinun piti olla epäkelpo arvosteltavaksi. Löytyivät ne kolme, joille senttimetrit eivät ole koko maailma. Minulle sinä olet persoonallisuus. Olemme kokeneet yhdessä porot, jänikset ja muut metsän elävät. Vuohet, lampaat ja isotissiset lypsylehmät. Olen hämmästellyt kykyäsi arvioida muita eläimiä, taitoasi sopeuttaa käyttäytymisesi niiden mukaan. Joskus tahtomme ovat olleet ristiriitaisia, mutta yhteinen kieli on löytynyt useimmiten. Epäonnistumisiin olen löytänyt selityksen ymmärtämättömyydestäni. Viesti ei ole tavoittanut. Halusi tehdä yhteistyötä on aina yhtä häkellyttävää.
Olin ihmetellyt kirkasta välähdystä silmissäsi voimakkaan valon osuessa niihin, mutta en osannut epäillä mitään. Olit nuori, kaunis, ihana kumppani. Niin olivat ajatelleet pari muutakin porokoiraharrastajaa, jotka halusivat sinut isäksi. Tuttu eläinlääkäri kertoi empaattisesti, että et voi hyvin. Se sattui.
Olit kummissasi, miksi omat ihmiset käyttäytyvät näin? Meillä oli silloinkin paha olo. Mutta sinä kerroit, että tässä me olemme. Agility ei oikein suju, kun hallissa on niin hämärää. Mutta monta muuta elämän aluetta on olemassa.
- Ukko rakas, miksi menet keskelle tietä, reuna on hyvä!
- En ymmärrä, mitä tarkoitat?
- Tule pois tieltä, täällä liikkuu muitakin. Heille täytyy jäädä tilaa.
- En ymmärrä, mitä tarkoitat?
- Tule nyt hyvä koira reunaan!
Tässä olemme. Istut surullisena, et ymmärrä. Yritän kertoa. Juttelemme. Lopulta onnistun ja kuljemme onnellisina toisistamme.
Olet painunut hieman kasaan, itsevarma vahvan uroksen olemuksesi on muuttunut. Se korostuu hämärässä, pimeässä ja vieraassa ympäristössä. Kotonakin pää pätkähtää joskus kolahtaen. Koiria ymmärtävät ihmiset ovat opastaneet. Luontainen halusi seurata hajujälkeä on ollut uuden elämämme alku. Nautin ylpeydestäsi, kun kuljen perässäsi. Olet opettanut minulle, kuinka jälkeä seurataan, kun käytössä on ylivoimainen hajuaisti. Pikkuhiljaa opin jäljestämisen alkeita. Sinä tiedät.
Paha olo muuttuu suruksi. Luonto auttaa ymmärtämään rajallisuutta. Jäljellä olevat päivät ihmisten kanssa sovitusta yhteistyöstä antavat ylenmäärin. Vieraalta tuntuva ympäristö saa tuttuja ominaisuuksia. Muistan viestisi: Te ihmiset olette erilaisia.
Irmeli Jalkanen