Tämä juttu on lyhennelmä Koiramme lehdessä 12/01 julkaistusta "Poromiesperheissä on monta käyttökoiran alkua kasvamassa". Kirj. ja kuvat Kirsti Lilja, tekstin osittainenkin lainaaminen ilman tekijän lupaa on kielletty. Tämän päivän porokoiria Lapissa Kesällä 2001 minulla oli tilaisuus tehdä kaksi matkaa Lappiin. Ensimmäisen matkan reitti oli Rovaniemi- Ivalo- Nellim- Inari- Sevettijärvi- Muonio- Käsivarsi- Ruotsin Gällivaara-Hakkas ja toisen matkan reitti Rovaniemi- Vuotso– Nellim- Sodankylä- Värriö- Savukoski- Kuosku- Salla. Tarkoituksena oli haastatella ja kuvata poromiehiä- ja naisia sekä heidän koiriaan. Halusin saada mahdollisimman monipuolisen ja kattavan käsityksen koiran käytöstä nykyisessä porotyössä. Kiitän lämpimästi kyytinaisina ja matkakumppaneina toimineita Irmeli Jalkasta ja Marita Vokkolaista. Heidän yli viidentuhannen kilometrin urakkansa, matkan aikana käydyt syvälliset keskustelut ja aito kiinnostus ja innostus yhteiseen asiaan mahdollisti matkani, valokuvani ja kirjoitukseni.

Sattanen, Sodankylä Pysähdyimme palauttamaan valokuvia Auvo Autiolle Sattaseen. Olin saanut ne lainaan tehdessäni aiemmin juttua Sattasniemen paliskunnan porokoirista . Pihalla meitä tervehti vanha tuttavamme, lapinporokoira Porgi. Se on nyt jo kuusivuotias, mutta edelleenkin pentumaisen vilkkaasti liikkuva, korkearaajainen ja hyvässä kunnossa oleva työkoira. Sitä käytetään erityisesti syksyn erotuksissa porojen kokoamiseen metsistä aitauksiin. Kokoamiseen käytetään nykyään apuna helikopteria. Helikopteri laittaa porot liikkeelle ja koira varmistaa maasta käsin, että porot liikkuvat oikeaan suuntaan. Porgi on poroisäntä Alpo Laitilan kasvatti. Hän onkin tämän alueen merkittävimpiä kasvattajia, jolta on mennyt paljon koiria porotyöhön omaan paliskuntaan ja kauemmaksikin. Kiireisen poroisännän tavoitin puhelimitse. Hän kertoi, että paliskunnassa on 7 työkoiraa, joista töissä on 3-4 koiraa kerralla. Koirien avulla porot siirretään siuloista pienempiin aitauksiin erotusta varten. Alpolla itsellään on kaksi työkoiraa. Kolmivuotias Härmi ja nuorempi Vili, jota Alpo parhaillaan opettaa töihin. Tällä hetkellä Alpo hae skelee uutta erisukuista narttua, jolla voisi jatkaa kasvatustyötä . Hän totesi, että pennunteossa on ihan hyvä välillä pitää tauko ja seurata kasvattiensa ominaisuuksia työkoirina. Osa Alpon koirista on rekisteröity lapinporokoiriksi, osa on rekisteröimättömiä. Tiedustellessani hänen suhtautumistaan rekisteröintiin rotuunoton kautta, hän totesi, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan. Sehän lisäisi mahdollisuuksia yhteistyöhön etelän kasvattajien kanssa.

Vuotso Birit-Anni Magga oli ompelemassa perinteistä saamelaisnaisen pukua, kun meidät kutsuttiin sisään. Ompelupöydän alta nousi musta kaunis lapinkoiranarttu, venytteli hartaasti ja tuli sitten tervehtimään meitä hillityn arvokkaasti. Koira oli Pukranvaara Ainur Seita. Birit-Anni kertoi Ainurin olevan hänen porokoiransa, isännän kanssa se ei lähde hommiin. Ainur on tehnyt yhdet pennut Pilvipolun Sylvesterin kanssa. Tästä pentueesta kaksi urosta Masi ja Parffe ovat menneet työkoiriksi poromiehille. Nämä koirat tapasimmekin Nellimissä ja Sevettijärvellä. Koska Birit-Annilta on kyselty kovasti uusia pentuja, hän on suunnitellut jatkavansa paimensukuisten lapinkoirien kasvatusta tulevaisuudessa. Birit-Anni on kotoisin Lemmenjoelta. Hän muisteli lapsuutensa koiria. Heillä oli ollut Elli ja Matti Jomppasen kasvattama koira. Se oli pitkäkarvainen. Ihan eri näköinen kuin kuuluisa lapinporokoirien esi-isä ja esikuva, myöskin Jomppasten kasvatti Menes-Lappi.

Jouko I Hettan porotilalla pääsimme keskelle iloista hälinää. Heillä oli meneillään saamelaislasten kesäleiri. Pihalla oli esillä monenlaisia lasten luonnonmateriaaleista, lampaanvilllasta, poronsarvista ja pajusta valmistamia töitä. Istuimme kodassa nuotion äärellä suojassa kesäsateelta. Joukon jaloissa loikoili hänen nuorin porokoiransa Tsahpi. Kymmenkuisen pennun omistavat hänen lapsensa Iisko-Jouni ja Elli-Marja. Jouko on nuoreen koiraansa kovasti tyytyväinen. Se haluaa aina matkaan mukaan ja on kuuliainen. Jouko pelkää vain, tuleeko siitä liikaa viisas, ylioppinut. Iisko-Juhani kertoi, että Tsahpi on innokas jalkapalloilija. Se on taittokorvainen, pitkärunkoinen, musta, puolipitkäkarvainen porokoira. Emä on Jorma Vaaran porokoira Savukoskelta, isä Jallu Iisakki Maggan koira Vuotsosta ja emänemä Armas Siepin Bante Vuotsosta. Koiraa työssään käyttävällä poromiehellä pitää olla aina uusi koira kasvamassa ja oppimassa töihin niin kuin Tsahpi Joukolla. Kuusivuotias Snappa eli Iresa Jätkäpoika on Joukon vanhempi työkoira. Monet muistavatkin parkin lapinporokoiran Snappan Porokoirakerhon Vuotson paimennuskisoista, jotka se voitti. Joukolla on myös kolmas koira, ystävällinen kuusivuotias uros, Kuivilan kasvatti. Jouko kertoi sen olevan porokoiran ja laikan risteytys. Hän arveli, että siitäkin olisi tullut hyvä työkoira. Mutta koska se oli Snappan kanssa samanikäinen, hänellä ei ollut aikaa kouluttaa kahta koiraa.

Ivalo Juhani Maggalla Ivalossa on aina ollut porokoiria ja hänet tunnetaan taitavana koiran kouluttajana. Kävimme ostamassa Maggan porotilalta erinomaista poronkuivalihaa. Samalla Lea Magga kertoi koirista. Rakennuksen takaa meitä juoksi vastaan iloinen, sininen lapinkoiran pentu Pukranvaara Hopeanuoli, jota kutsutaan Parffiksi. Se tarkoittaa pörröistä. Maggat halusivat pitkäkarvaisen koiran, koska se soveltuu Lapin sääoloihin paremmin. Parffista toivotaan uutta työkoiraa taloon. Piha-aitauksessa vietti eläkepäiviään iäkäs Tsahpi. Tsahpi on Maggan perheen omaa kasvatuslinjaa. Heidän koiriaan on ollut aiemmin monella poromiehellä . Tunnettuja , hyviä työkoiria niin kuin vanha Tsahpikin. Sen jaloissa oli ollut ongelmia. Emäntä arveli sairauksien johtuvan liian ahtaasta suvusta. Siksipä he ottivatkin uuden koiran uutta sukua. Emäntä totesi, että Parffi on kuitenkin olemukseltaan ja väriltään ihan tutun oloinen. Samanlaisia koiria oli heidän kylällään ollut aiemminkin. Parffin suku palautuu Lappiin 70-luvun paimensukuisten kantakoirien kautta.

Nellim Ivalosta ajelimme entistä Petsamon tietä kohti Venäjän rajaa. Tiellä alkoi näkyä runsaasti pieniä porotokkia vasoineen. Käännyimme poromies Reijo Raassakan pihaan. Nellimö- joki virtasi koskena kohisten heidän punaisen talonsa ikkunoiden takana. Meitä tuli tervehtimään ystävällisen valppaasti 2-vuotias paimensukuinen lapinkoira Pukravaara Ravkkas eli Kauli. Seuraillessamme Kaulin leikkiä 1-vuotiaan kaverinsa, venäläiseurooppalaisen laikan Roopen kanssa Reijo Raassakka ja Ella Sarre kertoivat Kaulista. Se on ollut mukana poroerotuksissa. Luonteeltaan Kauli on oppivainen ja kuuliainen. Siksi sen on voinut ottaa mukaan poroaitauksiin. Koulutuksen ainut ongelma on ollut haukkumaanopettelu. Paimentaessa Kauli jo haukkuu hyvin, mutta kelkasta vain haukahtaa. Suurta porotokkaa talviseen aikaan siirrettäessä olisi kätevää, jos koira komentaisi poroja äänellään kelkasta, Porot tottelevat koiran ääntä paremmin kuin moottorin pärinää. Seuraavana päivänä Paatsjoen palkisessa aloitettiin vasojen merkintä. Kauli pääsi mukaan töihin Aluksi sitä pidettiin pitkässä hihnassa, koska tokassa on pieniä vasoja ja koiran on oltava ehdottoman tottelevainen ja rauhallinen. Kävimme tutustumassa kylän toiseen porokoiraan. Poromies Petri Hännisen Masiin. Masi on nelivuotias, jämäkkä, parkinvärinen paimensukuinen lapinkoira, jonka kasvattaja on Birit-Anni Magga Vuotsosta. Petri kertoi, että hän oli valinnut pennuista suurimman ja jöröimmän. Isäntä oli silminnähden tyytyväinen koiraansa, joka leppoisasti seurusteli vieraiden kanssa. Masi ja sen veli Parffe Sevettijärvellä ovatkin tehneet erinomaista pr-työtä poroaidalla poromiesten keskuudessa . Myöhemmin kuulin, että myös Masi oli ollut mukana Paatsjoen palkisen vasanmerkinnässä. Se oli hakenut porot suuren aitauksen toisesta päästä ja kuljettanut ne kuuliaisesti pienempään aitaukseen.

Sevettijärvi Jatkoimme matkaa Inarin järven pohjoisrantoja pitkin Sevettijärvelle. Tien opasteet muuttuivat inarin saamesta kolttasaameksi. Perillä meidät toivotti tervetulleeksi Feodoroffin nuori perhe. Heillä oli porokoirana Kaulin veli Pukranvaara Rabma. Rabma on rauhallinen ja helposti ohjattavissa oleva lapinkoira. Niinpä sen kanssa voi työskennellä kaarteissa ja muissakin ahtaimmissa paikoissa, koska se ei painosta poroja liiaksi. Veikko Feodoroffin opastuksella tutustuimme kylän muihin porokoiriin. Jussi Porsangerin perhe ei ollut kotona, mutta pihalla meitä tuli vastaan kaksi koiraa. Parkki lapinkoira Parffe kyllä hoiti reippaasti haukkuen talonvahdin tehtäviä, mutta ei ollut vihainen. Joten uskalsimme nousta autosta koiria kuvaamaan. Parffen kaverina oli musta porokoiran ja bordercollien risteytysnarttu Piku. Se liikkui bordercollieiden tapaan hiipien ja hieman kyyryssä. Luonteeltaan se oli ystävällinen ja haastoi meidät heti käpyleikkiin. Se oli lyhytkarvainen ja taittokorvainen. Puhelimessa Jussi Porsanger kertoi, että Parffe on älykäs, nuorena hieman kovapäinen. Parffella on erinomainen haukku. Se on pennusta asti ollut mukana porotöissä . Piku on 6-vuotias. Se joutui nuorena poron sarviin ja siitä jäi pieni arkuus. Se on kyllä innokas paimentaja, kiertää hyvin , mutta ei hauku. Yhteinen piirre näille Nellimin ja Sevettijärven lapinkoirille oli, että ne pysyivät hyvin omilla pihoillaan ja siksi niitä ei tarvinnut pitää häkissä tai juoksunarussa . Tosin ne kaikki olivat myös perhekoiria eli viettivät aikaansa sisällä ihmisten kanssa.

Kun Jaakko Mosnikoff oli palannut koiransa kanssa metsälenkiltä, pääsimme tutustumaan pieneen , ärhäkkään ,pitkäkarvaiseen Turreen. Turre on kotoisin kaukaa Tsurnuvuonon rannoilta läheltä Venäjän rajaa Inarin itäpäästä. Siellä elelevät Pekka Tervaniemi ja Inka Valle. Heidän elämästään on Seppo Lammi tehnyt mielenkiintoisen valokuvateoksen. Kirjassa kerrotaan ja on paljon kuvia lapinkoiran näköisestä, kaunispäisestä Tsahpista. Kuvissa esiintyy myös kaksi lyhytkarvaista koiraa, toinen kermanvärinen ja toinen mustalaikkuinen. Pekka tuo syksyisin Vätsärin erotusaidalle pentuja poromiehille. Turre on kiivas, hyvä porokoira, jota vieraan ei pidä mennä silittelemään. Kylällä oli myös toinen Tsurnu-koira. Turren sisko seuraavasta pentueesta. Parkki, vilkas Nelli tyttö tervehti meitä vilkkaasti kotinsa pihalla. Vuoden ikäisellä Nellillä oli jo kokeiltu syksyllä paimennusta ja se vaikutti lupaavalta. Molemmat koirat muistuttivat lapinkoiria. Niillä oli runsas pitkä karva, kippura häntä ja lapinkoiran ilmeikkäät korvat. Kooltaan ne olivat normaaleja suomenlapinkoiria pienempiä.

Lemmenjoki Inarista vähän matkaa etelään ohitettuamme porokoiraihmisille niin tutunoloisen Menesjärven käännyimme oikealle Lemmenjoelle. Edellisenä iltana olimme nähneet Ella Sarren luona sopivana pohjustuksena Suomi-Filmin lyhytelokuvan Lemmenjoen matkailusta vuodelta 1940. Siinä näytettiin lopussa, kun naiset ruokkivat porokoiria. Kolme aikuista koiraa ja yksi pentu. Yksi oli vaalea hallava ja puolipitkäkarvainen, loput tummempia ja pitkäkarvaisia. Pitkärunkoisia, hyväraajaisia, häntäänsä alhaalla kantavia porokoiria. Njurganlahdessa tapasimme poromies Veikko Jomppasen. Hän haki näytille lapinporokoiransa Joksan. Se on kuusivuotias parkinvärinen Iresa-kennelin kasvatti. Kysyin, millainen koira Joksa on. Veikko katsahti koiraansa, joka makoili rauhallisena hänen jalkojensa juuressa. Ja sanoi: ”Ei passaa paljon kehua, mutta paras se on.” Nuorena oli ollut vähän pehmyt, mutta iän myötä oli tullut tarvittavaa kovuutta. Joksan voi pitää mukana kaikissa töissä, niin luotettava se on. Juhannuksena se oli antanut hienon työnäytöksen maailman poronhoitajajjärjestön vierailijoille, kun he olivat tulleet tutustumaan Sallivaaran poroaidalle suomalaiseen poronhoitoon. Joksa oli siirrellyt poroja tyylikkäästi aidasta toiseen. Se onkin luultavasti esiintynyt televisiossa aina Japania asti. Veikon mielestä porokoiran pitää kestää kuritusta ja kovaa käsittelyä, koska porojen kanssa tilanteet muuttuvat vauhdilla eikä siellä ole aikaa suostutteluun. Njurganlahden baarissa oli kahvilla myös poromies Paulus Jomppanen. Hänellä on työkoirana porokoiran ja karhukoiran risteytys Zero. Hieman kovapäinen, mutta pihalla pysyvä ja toimiva porokoira. Laajemmaltikin on tunnettua, että poromies Jouni Näkkäläjärvellä on aina toimivat koirat. Valitettavasti emme tavoittaneet häntä tällä kertaa. Lemmenjoella käytetään porohommissa muutamaa koiraa. Enemmän pitäisi Veikko Jomppasen mielestä käyttää.

Käsivarsi Käännyimme Könkämäenon rantaan. Kaisa Korpijaakko-Labban talon pihaa aitasi yhdeltä sivulta komea Puolikkoniva-koski. Pihalla loikoileva musta porokoiranarttu Cikka kuuli jo kaukaa, että vieras auto on tulossa ja oli terhakkaana meitä vastassa hoitaen haukkuen vahtikoiran tehtäväänsä . Kaisa Korpijaakko-Labba on tutkimuksissaan perehtynyt saamelaisten maankäyttöoikeuksiin. Hän on itse asunut Lapissa yli kaksikymmentä vuotta. Kaisa on jo pitemmän aikaa kasvattanut harvakseltaan porokoiria Käsivarren poromiesten käyttöön ja myös kirjoittanut porokoirien käytöstä paikallisiin lehtiin. Vuosi sitten Cikka oli tehnyt pennut, joiden isänä oli kivijärveläinen porokoira. Yksi pentu oli mennyt Kivijärveen Pikku-Tuomaalle, joka on taitava työkoiran kouluttaja. Niitä poromiehiä, jolla on aina hyvät koirat. Pari muutakin meni käyttökoiriksi. Yksi parkki narttupentu Ouluun perhekoiraksi. Cikka on rekisteröimätön porokoiranarttu, jonka emä on Tuija Rinteen lapinporokoira Iresa Humoreski ja isä Aslak Proksin porokoira Zierggi Palojäeveltä. Zierggin emä on taas Kaisan edellinen koira, joka tietysti oli nimeltään Cikka, isä on Jorma Näkkäläjärven Pilkki. Pilkin isä on John Aslak Labban eli Iso-Jounin kuuluisa Tsahpi, Tsahpin emä on porokoiratutkimuksen narttu, Aila Korhosen omistama Tsuku ja isä Johan Aslak Ketolan Tilko. Kaisa ja hänen miehensä Jouni-Antti Labba kertoivat, että Käsivarren paliskunnassa edelleenkin paimennetaan poroja talvisin. Erotuksen jälkeen viime talvenakin perhekunnat ottivat Kovan-Labban alueella porot huolehdittavikseen. Koko talven miehet olivat vuorotellen koirineen kelkoilla porojen matkassa asuen porokämpillä.

Käsivarsi, Palojoensuu Vierailimme Anni Mäkitalon luona Palojoensuussa. Annin muistelmissa kertautui koko porokoirahistorian kirjo. Hänen äitinsä Ellen oli tullut Kautokeinosta poromies Tuomma Palojärven puolisoksi. Häälahjaksi he saivat kautokeinolaisen puolivuotiaan porokoiran, Teppen. Annin isällä oli aina koiria mukana porohommissa Kultimassa. Heillä oli ollut myös porokoiratutkimuksen koiria. Aila Korhonen ja Marri Vainio kasvattivat pentueet etelästä. Urospennut lähetettiin poromiehille ja kasvatustyötä jatkettiin hyvien käyttökoirien siskoilla. Porokoiratutkimuksen lähtökoirat oli koottu pohjoisen työkoirista. Anni, kuten hänen äitinsä aikoinaan, on kasvattanut porokoiria. Hänen viimeinen porokoiranarttunsa oli nimeltään Nätti. Nätti oli musta, lyhytkarvainen ja taittokorvainen. Helposti koulutettava koira niin kuin yleensä sen pennutkin. Nätti oli ostettu Vienolalta. Kanta oli lähtöisin Anna-Marja Niemelän koirista Hetasta. Nätin tytär Pimu myytiin Oulun seuduille. Pimu otettiin lapinporokoirarotuun ja suku on jatkunut rekisteröidyissä koirissa Pimun isän Piken kautta. Sen omistaa Jorma Kivelä Utajärveltä. Annin poika Antti Mäkitalo jatkaa suvun perinteitä poromiehenä ja käyttää koiria apuna työssään xxxx paliskunnassa. Annin kertoman mukaan nykyiset koirat Käsivarressa ovat osittain sekoittuneet. Niissä on mukana vanhaa maatiaiskantaa, porokoiratutkimuksen koiria, lammaskoiria ja laikaa . Annillakin on kaverinaan lapinporokoiran ja laikan risteytys, musta Pilkkhi, Kuivilan kasvatti. Erittäin vauhdikas ja ystävällinen kaksivuotias uros. Hänen poikansa aikoo kokeilla Pilkkhiä porojen kanssa.

Kätkäsuvanto Kun ajelimme Käsivarren tietä edestakaisin, huomasimme vähän ennen Kätkäsuvantoa aivan tien varressa punaisen talon portailla makailevan vanhan porokoiran. Pitkän empimisen jälkeen ajoimme pihaan ja koputimme oveen. Sisältä tuli meidän kanssamme juttelemaan Anitta Alatalo. Hän kertoi koiran olevan nimeltään Musti ja iältään noin 12 vuotias. Kohta isäntäkin ajoi pihaan mönkijällä ja kertoi koiran olleen hänellä pennusta asti. Koira oli ostettu Vilho Nyyssöseltä Gaissa-kennelistä. Nyt se alkaa olla jo eläkeläinen, mutta on ollut erittäin hyvä ja uskollinen työkoira. Kerrankin naapuripaliskunnassa ei saatu yli 2000 poron tokkaa millään aitaan. Isäntä kysyi, saako hän tuoda koiran hoitamaan homman. Luvan saatuaan Musti suoritti työn. Mustia ei ole annettu pyynnöistä huolimatta siitokseen, koska perheelle on tärkeää, että Musti pysyy luotettavasti pihalla. Kulkeehan vilkasliikenteinen käsivarrentien muutaman kymmenen metrin päässä talosta. Isäntä uskoi, että astumisen jälkeen uros saattaisi lähteä kuleksimaan. Alatalo muisteli vielä isänsä parasta koiraa, jonka tämä oli saanut 50-luvulla Kautokeinosta. Se oli pitkäkarvainen. Isä kulki ajohärällä tokan edellä ja koira toi kaikki porot luotettavasti perässä.

Värriö Sodankylästä ajelimme itään kohti Savukoskea.. Värriön kylässä tapasimme Veijo Yli-lokan perheen. Hänellä on työkäytössä kymmenvuotias , rotuunotettu lapinporokoira Jeppe. Jeppe on väriltään karhunruskea, sympaattinen vahvarakenteinen ystävällinen hännänheiluttaja. Sillä oli erittäin hyvä kantava haukku. Veijo oli tyytyväinen työkaveriinsa, joka on oppinut porohommat helposti Veijon matkassa töissä Kemi-Sompion paliskunnassa. Jepen emä on Juhani Maggalta Hetasta. Isä on savukoskelaisen opettajan porokoira. Opettajan muutettua paikkakunnalta koira jäi Savukoskelle. Mutta sen papereista ei Veijolle ollut tietoa. Saimme porotilalta mukaamme matkatuliaisiksi kuivattua poronrapamahaa. Se on savukoskelaisen osuuskunnan tuotekehittelyä. Omat lappalaiseni ainakin tuntuivat suuresti arvostavan tätä luonnonmukaista, aidon alkuperäistä herkkua.

Veijo opasti meidät Veikko Saukosken luo. Veikolla on pitkäkarvainen suomenlapinkoira Jerri, 8 vuotta. Veikko kertoi, että hänellä oli myös Jerrin isä Sierkkis, joka eli peräti 18 vuotiaaksi. Sierkkis oli komea musta lapinkoira valkein merkein ja toimi hyvin porokoirana. Kuoskulainen Seppo Marjala oli käyttänyt sitä siitokseen kaksi kertaa.

Veijo Leppäjärven pihassa juoksunarussa koppinsa edessä meitä tervehti komea nuori, leikkisä lapinporokoirauros. Talonväki ei ollut paikalla. Rohkenin ottaa veijarista muutaman kuvan. Myöhemmin soitin Eija Leppäjärvelle ja kysyin lupaa käyttää kuvia ja tietoja koirasta. Koira on syksyllä kaksi vuotiaaksi tuleva Lumiturpa Gamu, Matti Takasen kasvatti . Nomi on muutettu kotoisemmaksi kamuksi ja se onkin lasten verraton kaveri. Viime syksynä Kamu osoitti myös kykynsä paimennuksessa Oraniemen paliskunnan erotuksissa. Se haukkuu hyvin.

Kuosku Savukoskesta vajaa kaksikymmentä kilometriä itään on Kuosku, Suomen suurin porokylä. Siellä elää 70 poronhoitajaperhettä. Ainoastaan kylän kahdessa talossa ei ole poroja. Monessa paliskunnassa ongelma on poronhoitajien ukkoutuminen. Nuoria jatkajia ei tahdo löytyä tilalle. Työvoimaa on liian vähän. Kemi-Sompion paliskunassa on paljon mukana nuoria, yritteliäitä poromiehiä ja naisia. Heinäkiireidensä välissä Reija Aaltonen ja Jyrki Karvonen kertoivat poronhoidosta ja koirista Kuoskussa. Paliskunnassa on käytössä kymmenkunta porokoiraa. Syksyisin koiria käytetään helikopterin apuna kuljettamaan poroja erotusaitauksiin. Reijalla ja Jyrkillä on itsellään kolmevuotias paimensukuinen lapinkoira, parkin värinen Pilvipolun Riite. Viime syksynä koiran käyttö oli jäänyt vähiin. Mutta edellisenä vuonna Riite oli toiminut erittäin hyvin porojen kokoamisessa. Helikopterilentäjä oli yläilmoista seuraillut koiran työskentelyä ja todennut, että se ei juoksuta poroja turhaan. Usein koirankäytön ongelmana onkin koirattomien poromiesten ennakkoluulot. Heillä on käsitys, että kaikki koirat kohtelevat poroja saaliseläiminä ja pelkäävät koirien tekevän samanlaista vahinkoa kuin poroa jahtaavat metsästyskoirat.

Reijan kanssa kävimme vielä tutustumassa Petteri Pulskan australianpaimenkoiraan Sanniin, viralliselta nimeltään Beanaruoktu Sun Bean. Sanni on Petterin mukana porotöissä. Se on ihastuttanut kaikki eriomaisella tottelevaisuudellaan. Sanni ei hauku. Se paimentaa niin kuin muutkin ulkomaiset paimenkoirarodut, liikkeellä ja laumaa kiertäen.

Kirsti Lilja