Kulttuurimatka porokoiran seurassa

Tämä teksti on julkaistu Poromies-lehdessä 11/02.Teksti Irmeli Jalkanen ja kuvat Kirsti Lilja , tekstin osittainenkin lainaaminen ilman tekijän lupaa on kielletty.

Kuleksin viime kesänä ystävän ja yhden lapinporokoiran kanssa Lapissa. Tapasimme monia poronhoitajia koirineen ja ilman koiria, jossakin löysimme vain koirat kotoa, Vuotson kylältä pelkästään poroja. Monia tunnelmia ja kysymyksiä tuo matka herätti. Nyt, runsaat puoli vuotta myöhemmin, muutama ajatus niistä.

Aloitimme koiramaisen matkamme juhannusviikonloppuna Lapin pääkaupungin koiranäyttelystä. Kovin oli monenlaisia hännänheiluttajia kaikenkaikkiaan. Monimuotoinen on myös se koirien kirjo, joka polveutuu alunperin saamelaisten käyttämistä paimenkoirista. Jääköön tällä kertaa sivuun jatina siitä, mikä on se "oikea". Minun mielestäni jokainen koira on aito itsensä ja osaavat ihmiset valitsevat mieleisensä työkaverin omien kriteereittensä perusteella. Oikea on jokainen koira, kun siitä oikein puhutaan. 

Kun pokaalit ja ruusukkeet oli pakattu autoon jatkoimme ylöspäin. Sodankylässä palautimme pari vuotta lainassa olleita valokuvia ja totesimme tutulta työintoiselta koiralta löytyvän edelleen virtaa vaikka muille jakaa. Tiesimme vuotsolaisten menneen metsään, mutta niin tyhjäksi emme osanneet etukäteen kylää kuvitella. Kymmenkunta hirvasta kuleksi ja makoili keskeisillä paikoilla, muuten täysi hiljaisuus. Tiedä kuinka kauan olisimme saaneet vielä niellä asfalttia avointa majoituspalvelua etsiessämme, mutta Laanihoviin oli onneksi tullut saksalaisseurue, jonka siivellä saimme yösijan ja ystävällisen palvelun, joka piti sisällään maittavan improvisoidun voileipätarjoilun kahdelle nälkäiselle.

Lihaostoksilla kuulimme pätkän porokoiran kasvatuksen historiaa. Aikansa koirakanta kestää tiukkaa sisäsiitosta, sitten tulee pää vetävän käteen. Vaivoja ilmaantuu. Uuden veren tuoja, muutaman kuukauden ikäinen pentu aiheutti myös ensimmäisen kulttuurien törmäämisen. Kaupunkilaisen käsi etsiytyi automaattisesti hyväilemään reippaasti luo tullutta pentua. Ei kuulemma ole sielläpäin tapana, lähtee pian kaikkien mukaan. No ehkä sitä tässä omalla pihalla kuitenkin. Halu kuleksia naapurustoon kitketään kuulemma pois niin, että sopimuksen mukaan pentu häädetään pois, jos erehtyy naapurin pihalle menemään. Kaupungissa sitä ei tarvitse sopia, tapahtuu suurella todennäköisyydellä useimmissa tapauksissa


Käsityöt olivat kauniita, kuinkas muuten. Pihalla palattiin vielä porokoiran kasvattamiseen ja sen paimennustaipumusten tutkimiseen. Koiran hinta etelässä kasvatettuna tuntui korkealta, paimennustaipumusten testaaminen järjestetyssä koetilanteessa aiheutti naurunpurskahduksen. Ennakkoluulot etelän lappalaisalkuisia koiria kohtaan olivat selkeät. Samoin kasvattajia. Toinen kulttuurien törmäys. Jos koirasta ei kaikista koetuloksista huolimatta tai ilman niitä tulekaan käypästä työkaveria, mitä sille tehdään? Pannaanko monttuun vai puretaanko kauppa ja palautetaan kasvattajalle? Myykö kasvattaja sen uudelleen toiselle poromiehelle? Vai etsiikö kodin muusta kuin paimenta tarvitsevasta ympäristöstä?


Siitä pääsimme käsittääkseni yhteisymmärrykseen, että luottamus täytyy löytyä, muuten ei verenvaihdosta tule mitään lappalaisalkuisilla koirilla. Ehkäpä löytyi myös hiven lisää tietoa paimennuskokeista. Ei niillä todisteta, että koirasta tulee paimen. Vain se, että mahdollisuus siihen on. Sellaisia lappalaiskoiralinjoja, joille voisi antaa paimennustakuun, ei ole ainakaan etelän kennelkoirissa. Pohjoisen maatiaisissa ehkä on, siihen eivät tietoni riitä. Joka tapauksessa koiran kyvyt poromiehen työkaveriksi tulevat näkyviin vasta pitkäjänteisesti työtä opetellessa


Kuivaliha oli maukasta ja säilyi pitkään. Ei tullut mahanpuruja.

Kiertelimme pari päivää suurta järveä. Katselimme turistipyydyksiä ja upeita maisemia, mutta ennenkaikkea nautimme suurenmoisesta ystävällisyydestä ja kiireettömästä vieraanvaraisuudesta monissa kodeissa. Kunpa porokoiran jälkeläiset pystyisivät kuljettamaan tuon ominaisuuden mukanaan meille etelämmässäkin asuville, kaupungin kellonorjille. Epätavallisen runsaan kahvijuonnin tuomat pikku vaivat sieti mielihyvin, niin hyvä oli olla vieraana.


Järven molemmin puolin on koiria työkäytössä. Osa tuvan alla kasvaneita kaukaa erämaasta, omaleimaisia yksilöitä. Osa pohjoisen kasvattajien omia pelkästään lappalaisalkuisia, mutta lähempänä ihmistä kasvaneita. Osa lappalaiskoirien ja muiden vieraiden rotujen risteytyksiä ja sitten niitä etelästä tulleita lappalaisalkuisia ja niiden jälkeläisiä. Koirissa oli niin rössö- kuin närpiäkarvaisia, korkeampia ja matalampia. Kaikilla tuntui olevan puolensa, niin hyvät kuin huonotkin. Mutta tapaamamme poromiehet perheineen olivat kauttaaltaan tyytyväisiä koiriinsa. Osa koirista oli vielä niin nuoria, että työtä vasta opeteltiin, mutta osa oli jo ehtinyt ansaita päivittäisen ateriansa ja ihmistensä rakkauden.


Myös järven rantamilta hankitut ja siellä nautitut poronlihatuotteet olivat laadukkaita ja maukkaita eivätkä aiheuttaneet ruuansulatusongelmia.

Reitti vei länttä kohti, välillä yövyttiin tutussa paikassa järven rannalla. Luvan jälkeen kaivoin talvisäilössä olleet kalastusvälineet esiin. Onneksi ei ollut yleisöä. Kesän eka kerta on aina hakemista ja nyt kamppeet olivat aika tavalla huollon tarpeessa. Eikä tarvittavia työkaluja tietenkään ollut. Kalat jatkoivat hyppelemistään peilityynellä pinnalla. Aurinko kiersi ympyränsä tuntureitten taa ja tuli taas esiin. Pikkulintu syöksyi tottuneesti rannan pajukkoon hyönteisiä suussaan. Palasi taas etsimään uutta muonaa jälkikasvulleen. Kaikki hyvin.


Yksi matkan tarkoitus oli astuttaa mukana ollut koira. Luonnon tahdin mukaan siis etenimme. Sulho löytyi, vaikka olimme etuajassa. Väylän virta oli voimissaan, ilo sitä oli katsella. Ystävälliset ihmiset matkailukeskuksessa halusivat auttaa ihmisten aikataulusta livenneitä, ei tarvinnut yöpyä taivasalla.

Silloin joskus, kun ainakin lännen paliskunnissa koiraa käytettiin paljon suurten tokkien käsittelemisessä, koirat osasivat monia työtehtäviä, kykenivät myös itsenäiseen työskentelyyn ja niiltä odotettiin paljon. Silloin koirat haettiin tunnetulta kasvattajalta, tunnettujen yksilöitten jälkeläisistä. Poromiehillä oli omat valintakriteerinsä. Kuka halusi ensimmäisenä syntyneen, kuka suurimman uroksen. Joku katsoi värejä päältä tai kitakaarista tai valinnan saattoivat ratkaista myös korvat ja niitten asento. Ja mitä salaisuuksia lie ollutkaan hyvän yksilön löytymiseksi. Koneiden tuoma murros oli viedä koiran kovin vähiin, ei toki kaikkialta silloinkaan. Samaan aikaan lappalaisalkuisia koiria vietiin etelään ja niistä muodostettiin siellä kennelrotuja harrastajille ja muuten vain koirista pitäville. Koiran käyttö on säilynyt runsaampana joissakin paliskunnissa tai tokkakunnissa, joissakin se on kadonnut kokonaan, mutta kaikkialla koiran tehtävät ovat muuttuneet. Samoin koirien kasvattajien luku on vähentynyt, mutta ei kadonnut olemattomiin. Nykykasvattajat jatkavat aiempien polvien työtä, osa samoin eväin, osa uusia kokeiluja tehden.


Lappalaisalkuisia koiria kasvatetaan myös syvässä etelässä niiden alkuperäiseltä valta-alueelta katsoen. Pian kymmenen vuotta sitten muutamat alkuperäisammatistaan etäälle ajautuneitten koirien omistajat innostuivat ajatuksesta selvittää, minkä verran paimennustaipumuksia olisi säilynyt etelän koirissa. Geenit kun tunnetusti eivät katsele maantiedettä, vaan ilmaisevat itsensä omalla tavallaan paikasta riippumatta. Ja tiettävästi perinnöllisyydellä on oma merkityksensä paimennustaipumuksien löytymiselle koirasta. Minkälainen, miten sukupolvelta toiselle kulkeva ja kuinka suuri, on tietääkseni vielä kovasti epäselvää. "City-koirien" taipumuksia kiinnostui selvittämään myös muutama ennakkoluuloton koiria työssään käyttävä poromies ja menetelmää alettiin rakentaa. Seitsemän vuotta myöhemmin, kahdeksannen paimennuskokeen kynnyksellä kokeen säännöt ovat vakiintuneet yhdenlaiseen muotoonsa.


Kokeessa tarkastellaan koiran kiinnostusta poroihin, sen ottamaa vastuuta työstä, reagointia ja arviointikykyä uudessa tai uusissa tilanteissa, kykyä toisaalta yhteistyöhön, toisaalta omiin ratkaisuihin eka kertaa poroja näkevän ohjaajan antaessa tilanteeseen nähden päättömiä käskyjä, koiran suhdetta paimennettaviin, onko se jahtaava vai enemmän huolehtiva, kiihtyykö koira ylikierroksille vai kykeneekö rauhoittumaan työn tehtyään yms. Kiertämistaipumuksen esiintulo kertoo hyvää mahdollisuuksista kouluttautua paimeneksi, toisaalta poroja ajetaan myös takaapäin ja pidetään tokkaa koossa. Haukulla ja sen laadulla on oma tärkeä osuutensa. Kaikki tapahtuu suppealla alueella ja lyhyessä ajassa, joten kokeen antama informaatio on tietenkin vain viitteellistä. Todelliset kyvyt punnitaan työssä, jonka kesto ja rasittavuus ovat toisenlaisia.

Seitsemän vuoden aikana kokeen on hyväksytysti läpäissyt 136 lappalaisalkuista koiraa. Kunakin vuonna on mukana ollut 3-5 koiraa, joiden suoritus ei sillä kertaa ole riittänyt hyväksyttävään tasoon.


Niin ja kilpailla pitää tietenkin. Siksi riittävän kyvyn näyttäneille etelän koirille ja työssä jo oleville poromiesten koirille on myös kilpailu samoilla periaatteilla.
Luonnon hoidettua työnsä, kahden koiran kohdattua jatkoimme matkaa. Kuulimme pitkänlinjan kasvattajien kertomuksia ja matkakumppanini kanssa molemmat huomasimme kuuntelevamme omien koiriemme historiaa. Koiraa käytetään edelleen vaihtelevasti. Kokoamassa, erotusaidassakin, tokkaa koossa pitämässä, vartioimassa, siirtämässä, peltoporojen poisajossa. Koirien ominaisuudet ovat muuttuneet. Irvokkaimman lausunnon mukaan erään paliskunnan porokoirista parhaat jopa haukkuvat. Sitä taitoa ei puutu ainakaan muutamilta tutuilta city-koirilta, ääntä lähtee naapureidenkin iloksi, vaikka lähimmät porot ovat yli neljän poronkuseman päässä. Haukkumattomuutta tuntui esiintyvän enemmän alkuperäisten porokoirien ja laikojen tai bordrecollieiden risteymillä. Jotainhan näilläkin risteytyksillä haetaan, kovuuttako? Kestävyyttä juosta koneen rinnalla? Omaa alkukantaisempaa lapinporokoiraani en ole onnistunut väsyttämään juoksuttamalla, ajattelutyöllä toki. Sen kasvamassa oleva lapsenlapsi näyttää vieläkin kovemmalta kestävyytensä suhteen. Lihaksikkaita ovat molemmat. Raskaampirakenteinen ja enemmän kennelkoiria taustallaan omaava aikuinen koirani väsyy helpommin, mutta kovalla maalla sekin kulkee tuntitolkulla.

Matkamme nousi ylämäkeen, huipuille ilmaantui lumilaikkuja. Kiittelimme luontoa, joka säästi meidät pienten siivekkäiden joukkohyökkäyksiltä. Porotyölle siitä oli haittaakin. Tapasimme tuttuja, saimme uusia. Teimme retkiä ihmisten, porojen ja porokoirien menneisyyteen tarinoiden, valokuvien, muisteluiden ja videoiden välityksellä. Eikä pelkästään menneisyyteen, myös tämä päivä ja tulevaisuus olivat läsnä. Pääsimme lapsenhoitajiksi, ruuanlaittajiksi ja lapsuus palasi mieleen konkreettisesti jauhaessani kahvinpööniä oikealla myllyllä. Ihanat ihmiset ottivat meidät hetkeksi mukaansa. Monenlaista saavat aikaan porokoirat


Kävimme vielä parin päivän reissun naapurinmaan puolella näyttelyissä. Ennen pitkää kotimatkaa istuimme Ruotsin saamelaisalueella kiinalaisessa ravintolassa ja söimme pizzaa. Maistui sekin. Eikä vatsavaivoja tullut.


Lämmin kiitos vielä kerran kaikille teille, joihin meillä oli mahdollisuus tutustua tai vahvistaa tuttavuutta. Teille, jotka kerroitte omista koiristanne, omasta elämäntavastanne ja annoitte meille hetken mahdollisuuden osallistua siihen. Erityiskiitos teille, jotka asetitte kysymyksiä. Jatketaan keskustelua ja ihmetellään yhdessä. Vai kuinka? Vaikkapa porokoiratapahtumassa Narkauksessa 2.-3.3.-02.

Irmeli Jalkanen