 |
Kirjoitus
on julkaistu Koiramme-lehdessä 12/99 |
|
Kaamoshämärässä lumettomassa metsässä kuuluu mönkijän pikkuhiljaa voimistuva hurina. Sitä säestää harvakseltaan kajahteleva koiranhaukku. Kohta alkaa kuulua tasaista kopinaa. Puiden välistä lähestyy pieni porotokka. Yritämme kameroinemme kätkeytyä mäntyjen runkojen taa, mutta porot vaistoavat ihmiset ja johtajaporo kääntää tokan kärjen oikealle. Koiran haukunta voimistuu. Mönkijä pyrkii tokan taakse. Vastahakoisesti porot lähestyvät taas porttia . Mönkijän ja koiran painostuksesta ne päättävät uskaltautua portista läpi. Yksi hirvas kuitenkin kiepsahtaa viime hetkessä vasemmalle metsikköön. Ilman eri kehotusta koira kiertää haukkuen poron eteen ja kääntää sen muiden perään. Tänä syksynä porot
laskeutuvat myöhään alas pohjoisilta ruokamailtaan. Syksy on ollut lämmin
ja syömistä on riittänyt. Joka aamu poromies Alpo Laitila ja porokoira
Härmi kiertävät mönkijän mittarin mukaan noin 20-30 km lenkin ja kokoavat
Sattasvaaran poroaidan ympäristöön harvakseltaan tulevat pienet tokat
aitaan. Härmi kiertää kivikot, pensaikot, ojitusojat ja taimikot ja hätistää
haukkuen porot liikkeelle mönkijän eteen. Härmin mittariin kilometreja
tulee paljon enemmän kuin mönkijän. Alpo kertoo, että tällaiset pienet
parinkymmenen poron tokat ovat hankalia aitaan vietäviä. Yleensä siihen
tarvittaisiin kolme mönkijää miehineen. Nyt työ hoituu yhdellä ja koiralla.
Yksi erotus aidalla on jo tänä syksynä tehty. Koko ajan odotellaan lumentuloa.
Silloin porot lähtevät liikkeelle. Kaikkiaan paliskunnalla on 5500 poroa.
Paliskunta rajoittuu pohjoisessa Porttipahdan altaaseen ja ulottuu Sodankylän
eteläpäähän. Idässä Kitiseen ja lännessä Kittilän kunnan rajaan. Poromies ja hänen koiransa Alpo Laitila on Sattasniemen paliskunnan varaporoisäntä ja toimii työnjohtajana Sattasvaaran aidalla. Hänen tilansa sijaitsee Sodankylästä pohjoiseen Rajalan tien varressa. Alpo on ollut poikasesta asti mukana porohommissa ja hänellä on aina ollut myös koiria apuna. Tällä hetkellä hänellä on koulutuksessa 1, 5 -vuotias Härmi. Kiiltäväkarvainen ruskeanmusta punaruskeamerkkinen lapinporokoirauros. Härmin emä on Maarit Länsmanin lismalaista linjaa, Kuivilan Matin kasvatti , isä Alpon edellinen työkoira Turre. Härmi kunnostautui ja hankki kuuluisuutta jo alle vuoden ikäisenä toisen porokoirapenikan Häätylän Paulin Valton kanssa. Härmi ja Valto haukkuivat ja häiritsivät kaksisataakiloista karhua niin, että isännät pääsivät ampumaan sen. Alpo kouluttaa Härmiä työkoiraksi. Härmi on perusluonteeltaan työhaluinen ja hyvin kontaktin pitävä. Porokoiralla pitää riittää intoa kuljettaa poroja kymmeniä kilometrejä , mutta myös malttia kulkea rauhallisesti isännän mukana porojen seassa, vaikka porot pyörivät levottomasti aitauksessa. Alpo pitää Härmillä tällä hetkellä töissä perässä pari metristä narunpätkää. Se on Härmille merkkinä siitä, että nyt ollaan töissä ja tiukasti käskyn alla. Toisaalta siitä on helppo ohjailla koiraa tarvittaessa ja sitoa se taukojen aikana mönkijään. Nuori koira on viisainta pitää kiinni silloin, kun ei ole valvonnassa, ettei opi pahoja tapoja. Kotona hänellä on 5-vuotias lapinporokoiranarttu Viksu, jolla on kolme pentua Härmin kanssa. Viksu on otettu rotuun Savukoskella 1996 ja sen on kasvattanut Paavo Autto Raattamasta. Viksu on tehnyt aiemmin Alpolle kaksi lapinporokoirapentuetta. Pihalla pitkässä juoksunarussa
haukahtelee 4-vuotias lapinporokoirauros Iresa Menninkäinen, jota kutsutaan
Kummaksi erikoisen parkin värinsä takia. Alpo on jättänyt itselleen Kumman
ja Viksun 1-vuotiaan soopelin vilkkaan pojan Vilin, josta hän aikoo kouluttaa
toisen työkoiran. Ettoaikaan porokoiran työ on rankkaa. Koira joutuu juoksemaan
päivässä kymmeniä kilometrejä ja porojen kokoaminen saattaa kestää useampia
viikkoja. Siksi on hyvä, jos poromiehellä on useampi työhön sopiva koira. Maineikkaita porokoiria Sodanajoilta monet muistavat porokoira Hupin, joka palasi omatoimisesti evakosta Alpon isovanhempien kotitilalle Töyrylään Alpon nykyisen kodin viereen. Hupi teki kotitalon sokkelin alle kolme penikkaa saksalaisten polttaessa Lappia. Rajalan kylän talot jäivät polttamatta, koska kylään ei ollut tietä. Siellä Hupi pentuineen oli jo asuttamassa tilaa, kun muu talonväki palasi. Hupin pentuja meni poromiehille. Alpo muistaa ainakin Mäkitalon Kaaperin Jopun ja Variksen Mustin. Hyvä työkoira saatettiin vaihtaa kahteen vaatimeen eli nykyhinnoilla arvo olisi noin 10 000 mk. Alpon omassa koirassa Lipossa oli tallella Hupin suku. Lippo oli täysmusta ja lyhytkarvainen. Sodan jälkeen monessa Rajalan kylän talossa oli Hupin jälkeläisiä. Näitä koiria voisi luonnehtia joka viljan koiriksi . Niiden avulla metsästettiin hirviä ja oravia, ne paimensivat poroja ja lypsykarjaa. Usein koirat olivat väriltään soopeleita. Sierkki oli iso, pitkäkarvainen lapinkoira. Sen isä oli Jokisen Annin koira Junttilasta ja emä Sodankylän Askasta. Sierkkin sukujuuret menivät raittijärvisiin koiriin. Alpo muistelee Sierkkiä harvinaisen valmiina työkoirana . Kumeaääninen, kiivas ajamaan ja osasi kiertää tokan luonnostaan. Kerrankin ajohärkä repi pankansa poikki ja karkasi pihasta. Sierkki haki härän takasin ja paimensi sitä aidan vieressä, kunnes Alpo tuli sitomaan härän uudelleen. Sierkki kuoli tapaturmaisesti pudottuaan moottorikelkan päältä. Sen jälkeen Alpo on aina kuljettanut koiransa reessä moottorikelkan perässä. Näin varjellaan myös koiran kuuloa . Lunkki oli taittokorvainen, lyhytkarvainen ja vankkalihaksinen porokoira, joka otettiin rotuun 80-luvulla Kemijärvellä. Se oli norjalaista työkoiralinjaa Kirkkoniemestä. Lunkki oli vahtihenkinen, yhden ihmisen koira. Alpo muistaa Lunkin luotettavana työkoirana, jolle oli ominaista hyvä ohjattavuus ja pihallapysyvyys. Nykyisessä koirassaan Härmissä hän on huomannut monia Lunkin hyviä piirteitä. Lunki oli myös erinomainen lastenvahti ja piti huolen, että vieraat eivät koskeneet talon lapsiin. Alpo jätti itselleen Lunkin pojan Turren. Turren emä oli Auvo Aution lapinporokoira samasta paliskunnasta. Turre rekisteröitiin jo pentuna. Turre oli oma-alottiesempi kuin Lunki. Luonteeltaan hieman kova, laajalti tunnettu porokoira. Työssään tarkka ja peräänantamaton. Turrelta ei jäänyt karkulainen hakematta. Joskus häätätti vähän liikaakin. Turren komiaääninen haukku katkesi, kun se menehtyi syöpään kymmenvuotiaana. Onneksi Turre kerkisi astua Kuivilan Matin kasvattaman nartun, josta Alpo sai itselleen Härmin. Alpon hyvien porokoirien geenejä on myös harkitusti säilössä pihalla iloisesti touhuavissa Viksun ja Härmin kolmessa pennussa.
Kohta luovutusikäisistä pennuista molemmat urospennut on jo varattu poromiehille. Alpon mielestä paras luovutusikä on 7-8 viikkoa. Porokoiran pitäisi ehdottomasti leimautua jo pienestä pennusta tulevaan isäntäänsä. Esimerkiksi puolivuotiaasta tuskin enää kasvaa luotettavaa työkaveria. Sukulinjoja suunnitellessaan Alpo hakee vanhoja käyttösukuja ja risteyttää niitä harkitusti. Pennut hän pyrkii saamaan käyttökoiriksi. Näin hän saa parasta mahdollista tietoa kasvattiensa kyvyistä. Pentuja Alpolta on mennyt Oraniemen, Syväjärven, Kuivasalmen, Lapin ja Ivalon paliskuntiin. Härmin täysveli meni Ruotsin puolelle. Pari koiraa on kasvamassa jälkikoiraksi. Toinen harrastajalla Helsingissä, toinen armeijan koirakouluttajalla Sodankylässä. Alpo sanookin, että on vain mielikuvituksen puutetta, jos joku ei keksi lapinporokoiralle töitä. Se sopii erinomaisesti jälkikoiraksi ja muihin palvelukoiratehtäviin ja myös harrastuskoiraksi tokoon ja agilityyn. Omista kasvatustavoitteistaan Alpo tuumaa, että nyt alkaa olla se vaihe, että kestää ottaa vähän ulkomuotoakin mukaan. Mutta korvien välistä ei saa tinkiä. Koiran pitää olla perusluonteeltaan iloinen, jatkuvasti menossa olevan oloinen. Rohkea, mutta sillä pitää olla terve itsesäilytysvietti. Porokoira joutuu tekemisiin isojen massojen kanssa. Sillä pitää olla luonnetta ottaa porotokasta yliote. Menepä makuulle, kun tuhat poroa tulee kohti. Silloin saat käsityksen siitä, millaisiin tilanteisiin porokoira joutuu. Koira ei saa olla kiinnikäyvä, mutta sillä pitää olla itsetunto kunnossa. Porokoirat testataan käytännön työssä, mutta suuntia kasvatukselle antavat myös poropaimennustestit ja kilpailut. Alpo on ollut alusta asti mukana Porokoirakerhon järjestämissä tilaisuuksissa. Kerran kilpailemassa, muilla kerroilla suunnittelemassa ratoja tai tuomarina. Samalla lailla muutkin lapinporokoirien saavutukset eri harrastusaloilla kertovat sen käyttöominaisuuksista.
Alpo on nähnyt porokoiria ympäri Lappia, myös Ruotsin ja Norjan puolella. Vielä 70-luvulla hänen mielestään koirissa oli selviä alueellisia eroja. Pitkä- eli rössökarvaisia koiria oli enemmän käsivartelaisten käytössä. Sodankylässä päin koirat olivat yleensä lyhyt – eli närpiäkarvaisia tai puolipitkää karvaa. Rakenteessa ei Alpon mielestä ollut merkittäviä eroja. Koirat olivat yleensä pitkäraatosia . Hännänkantotavassa ja korvien asennossa oli vaihtelua. Erityisesti Norjan puolelta tuli taittokorvaisia. Kysyin Alpolta , millainen on hänen ihanneporokoiransa. Alpo rakensi sen omien koiriensa ominaisuuksista. Siinä olisi aika paljon Turrea. Selväjärkisyyttä ja toimintaa. Sierkiltä älykkyyttä ja voimakas paimenvietti. Lunkilta vähäeleinen ohjattavuus. Vielä kaunis ulkonäkö. Perustyypiltään porokoiramainen, pitkäraatonen, hyvät kulmaukset. Ei liian raskastekoinen. Kaikki värit hienoja. Lempiväri musta punaruskein merkein. Koiralla ei saisi olla kannuksia. Karvanpituus ei olennaista, vaan laatu. Lumi ei saa paakkuuntua eikä tarttua karvaan. Karvan pitää olla tervettä ja kiiltävää, liukkaan tuntuista. Tärkeää on tekemisen ilo. Sitä iloisuutta pitää löytyä koirasta ja isännästä.
Puhuimme porokoiran kasvatuksesta poromiehille käyttökoiraksi. Paliskuntain Yhdistyksen rekisterissä on tällä hetkellä vähän alle 500 koiraa, jotka ovat eriasteisessa työkäytössä poromiehillä. Kasvatustyötä Lapissa tehdään melko vähän. Siksi kaikki mahdollinen geeniaines olisi Alpon mielestä käytettävä. Alpo kokee tärkeäksi yhteistyön etelän kasvattajien kanssa. Hän toteaa, että moottorikelkkojen vallattua poromiesten mielet alkuvaiheessa koirat vallan unohdettiin. Silloin etelän ihmiset paljolti pelastivat kannan. Toisaalta, jos etelän kasvattajat eivät ole kiinnostuneita porokoiran alkuperäisestä käytöstä, voi kasvatus mennä käytön kannalta pieleen. Esimerkiksi yhteen aikaan etelän koirilta puuttui ääni. Koiran kanssa harrastaminen ei ole ollenkaan tyhmä asia. Näin voitaisiin etelässä kartoittaa jalostukseen älykkäät koirat. Sekä poromiehille että etelän kasvattajille on yhteistyöstä vain hyötyä. Yhteistyö onkin lähtenyt hyvin alkuun esimerkiksi Porokoirakerhon toiminnan kautta . Porokoiran, sekä lyhyt- että pitkäkarvaisen perimä on geneettisesti vahva. Muuten se ei viime vuosikymmenien myllerrystä olisi kestänyt, toteaa Alpo lopuksi. Porokoiran paluu Sattasvaaran poroerotusaidan kämpällä poromiehet naureskellen muistelevat, että alkuun he toivat koiransa töihin salaa silloin, kun vanhat poromiehet kävivät hakemassa nitroja. Vieläkin on paliskuntia, joissa ei koiraa aidalla suvaita. Ennakkoluulot ovat kasvaneet vahvoiksi, koska koirankäyttö ja opetustaito olivat välillä unohduksissa. Myöskin metsästäjien käyttämät laikat ja muut poroja raatelevat metsästyskoirat ovat lisänneet joidenkin poromiesten vihaa koiria kohtaan. Jos paliskunnassa on voimakas kovapäinen asiasta innostunut ihminen ja hänellä hyvä koira, asenteet alkavat muuttua. Mitä suopeammaksi asenne muuttuu, sen varmempaa on porokoirakannan säilyminen. Hyvä esimerkki on Sattasvaaran paliskunta. Kävimme kuvaamassa paliskunnan poromiesten koiria. Nuoria , hyviä koiria oli kasvamassa useammalla poromiehellä. Auvo Autio oli edellisellä viikolla ollut 3-vuotiaan lapinporokoiransa Porgin kanssa viikon Kitisen Salmurivaarassa ajamassa tokkaa hännillä. Helikopteri käänteli tokkaa ylhäältä. Koira ja miehet varmistivat perässä. Kävi vielä niin, että kun 700 poroa oli saatu aitaan, hirvaat tappelivat ja särkivät aidan. Miehet ja Porgi joutuivat kokoamaan porot takaisin aitaan ilman helikopterin apua. Onnistui se niinkin. Pauli Korhosella on kasvamassa Nalle, musta reipasliikkeinen ja kookas Sami Puljun kasvatti. Myöskin Veikko Aikiolla on uros samasta pentueesta. Sekin musta, pitkäkarvaisempi Piki. Molempien koulutus on jo aloitettu ja isännät pitivät koiriaan lupaavina. Poromiehet Sattasvaaran paliskunnassa ovat käytännössä todenneet, miten hyvä koira voi tehdä useamman miehen työn ja samalla säästää kallista polttoainetta ja arvokkaita koneita. Vanha 75-vuotias poromies Ahti Varis muisteli suksiaikaa heti sotien jälkeen. Silloin hyvä koira oli välttämättömyys. Suuria jopa yli 3000 poron tokkia pidettiin öisin paikallaan hiihtämällä koiran kanssa ympäri . Porojen mukana kuljettiin ja koirista oli jutaamisessa suuri apu. Siihen aikaan koiralta vaadittiin nimenomaan tokan koossapitotaitoa, kiertämisominaisuutta. Nykyisin äänenkäyttö alkaa olla melkein tärkeämpi, koska porot tottuvat mönkijöihin ja moottorikelkkoihin, jopa helikopteriin. Mutta selväpiirteinen , voimakas haukku saa ne hyvin liikkeelle. Tällöin porot oppivat kunnioittamaan ja väistämään koiraa ja turvautumaan ihmiseen. Jätin taakseni Sattasvaaran ja muut Lapin tunturit odottelemaan kaiken peittävää valkoisuutta. Sain jonkinlaisen aavistuksen siitä rankasta työstä luonnon ehdoilla, jota poromiehet ja naiset hämärtyvässä kaamoksessa tekevät. Olen vakuuttunut, että se työ on paljon mukavampaa, kun mönkijän vierellä jolkottelee uskollinen kaveri, joka on valmis tekemään tinkimättä oman osuutensa . Porokoira on poromiehensä ansainnut.
|
|