ETTOMAILLA

Kirjoitus on julkaistu Reviiri-lehdessä 4/99, tekstin ja kuvan osittainenkin lainaaminen ilman tekijöiden lupaa on kielletty.

Loppusyksyn aamu ei vielä vaalene, taivaalla killottavat tähdet kaikessa kirkkaudessaan. Auton valokeilat viipaloivat harmaanruskeaa maisemaa. Parin tunnin ajon jälkeen taivaanranta värjääntyy turkoosin sävyihin ja katse tavoittaa rämemetsän reunassa erotusaidan. Sen laiteilla kuljeksivat jo ikipirteät, yli seitsemänkymppiset tervasäijät pieniä viimeistely- ja korjauspuuhia toimitellen.

Tutut toivottavat kesäisen "tytön" tervetulleeksi myös syystöihin, vielä tuntemattomat katselevat vierasta hieman sivummalla varmaankin mietiskellen, mikähän ilmestys tämä nyt tällä kertaa oikein onkaan. Yliopistokaupungin läheisyys on tuonut näille aidoille milloin minkäkinlaista tutkijaa ja haastattelijaa. Joskus on viisasta katsella ja mietiskellä, miten sanansa asettaa.

Eskon kahvi valmistuu ja kielenkannat irtoavat aamukohmeestaan. Kesällä lapsenvahtinani toiminut Kalle, ikä 75 v, kyselee, joko tunnistin sen valtavankokoisen perhosen, jota yhdessä ihmettelimme suolla siulamiehinä seisoskellessamme. Ja miten kasvot toipuivat juhannuskesän pienten lentävien ystävien lähentelyistä, niitä kun ei pitänyt poissa edes jatkuvasti suupielessä kärynnyt savuke. Puhellaan hillakesä ja puolukkasato, jäkälänkeruun sujuminen ja vasojen varttuminen. Karhukin on kaadettu kesäisillä palkisilla ja hirvimiehet harmaine sekä muun värisine seuralaisineen osuneet taas samoille ettomaille ja törmäyskurssille porojaan kokoavien miesten kanssa. Epe ja Vilosohvi saavat aikaan väittelyn kalaportaiden rakentamisen mielekkyydestä, Piispa on hieman sairastellut ja istuskelee hiljaa. Arvi kysäisee, mihin se tyttö kesällä katosi kesken töiden. Eihän siinä auta kuin myöntää, että ennalta sovittu kesälomareissu tuli sopivaan aikaan. Samoin toisen vasanleikkuureissuni jälkeinen opiskeluviikko kesken loman. Eihän näiden mukana kestä. Ikäisekseni istumatyöläiseksi ja kaupunkiakaksi olen hyväkuntoinen, Kallen vauhdissa en meinannut pysyä alkuunkaan. Selkää särki ja lihakset olivat jäykkinä monta päivää retkeilyn jälkeen. Tupakkalakko ja runsas liikunta ovat tehneet hyvää fyysiselle suorituskyvylle, mutta syystöiden hakuketjuun en tänäkään vuonna valitettavasti pääse mukaan.

Puhe menee koiriin, kuinkas muuten. Puolueet ovat nopeasti selvillä ja ennen tuntemattomatkin alkavat tulla tutuiksi. Osa miehistä suhtautuu koiriin äärimmäisen epäluuloisesti. Porojen lähellekään niillä ei ole mitään asiaa. Muutama on täsmälleen toista mieltä, osa mietiskelee asiaa siitä väliltä. Puhelen koiraharrastuksestani, joka joillekin onkin jo tuttua. Kerron kaupunkilaisen kaipuusta luontoon, lapsuudesta peräisin olevasta tarpeesta päästä lataamaan akkuja luontoäidin syliin. Kuinka sattuma ohjasi perheeseen porokoiran ja kuinka sen myötä tutustuin poronhoitoon muutenkin kuin sen tuotteiden kuluttajana. Kerron ensimmäisestä kokemuksestani oman koirani ja porojen kohtaamisesta. Koira toki oli kasvanut poromiehen luona ja porojen joukossa, itse pääsin ja rohkenin samaan aitaukseen niiden kanssa Porokoirakerhon ensimmäisessä poropaimennuskokeessa vuosia sitten. Omasta jännityksestäni huolimatta sain kerrotuksi koiralle, että toivoisin sen hakevan siellä metsänpeitossa lymyävät porot näkösälle. Koira kysyi minulta, että ihanko totta, saanko minä? Luvan saatuaan se haki. Nuorempi, etelä-Suomessa kasvanut koirani oli juuri täyttänyt vuoden, kun se sai ensi kosketuksen poroihin Raattaman lumisissa maisemissa helmikuisen pakkasen keskellä. Koulutuskentällä erittäin kiltti ja palveluhaluinen koira menetti kuulonsa täysin päästessään samaan aitaukseen porojen kanssa. Sen koko olemus muuttui, se syttyi poroille. Nuoruuden hulluus esti vielä silloin mielekkään yhteistyön ihmisen kanssa, myöhemmin sekin on löytynyt myös porojen seurassa. Tällä ensi tapaamisella poromiehet pyydystivät koiran kiinni aidasta eikä huligaanipennun ohjaajaa järin paljon hymyilyttänyt. Jälkeenpäin ajatellen koirassa tapahtunut muutos ja sen jakaminen on ollut yksi tähän astisen elämäni voimakkaimpia kokemuksia.

Ensimmäinen koira osti minut käyttökoiraharrastajaksi, toinen vahvisti sitä ja muistutti ihmisen velvollisuudesta huolehtia eläimestä, jonka on elinkumppanikseen ottanut. Tässä tapauksessa erityisesti alkukantaisen koiran suunnattoman toimintatarmon oikein suuntaamisesta sekä itseni aluksi suorastaan häkellyttäneen yhteistyöhalun hyväksikäytöstä.

Herrasmiesseuralaiseni kuuntelevat keskittyneesti. Mieleen nousee muistoja omista koirista. Ei niitä näissä palkisissa ole juurikaan porohommissa käytetty, mitä nyt peltoporojen poisajamiseen. Kuuluvat sitäkin toimitusta hienommin viljelysvartioinniksi sanovan. Mitä vartiointia se, ei se koira siellä vahdissa ole. Mutta niinhän sitä nykyisin sanoilla tehdään taikoja. Muistelot löytävät myös poromiehen, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen koirien hävittämisen oman paliskuntansa alueelta. Sitä ei tänä päivänä sentään hyväksy kukaan, ei edes koirien käyttöä vahvimmin vastustava läsnäolija.

Käymme vielä ratkaisemattomaksi jäävän väittelyn, olisiko juhannuskesän porojen kokoamisessa vältytty pahalta hudilta, jos ketjussa olisi ollut mukana yksi tai useampi koira edes haukkumassa. Ajaminen ei aina ole se tärkein juttu. Juuri, kun kysymys kääntyy siihen, missä ne tytön koirat ovat ja miksi eivät ole tuolla auttamassa, alkaa jäätyneen maan kumu voimistua ja ensimmäiset etäiset huudot halkovat ilmaa. Mietiskelyt jäävät siihen, tulee kiire siulalle varmistamaan, ettei jalkamiesten työ valu hukkaan.

Sadonkorjuu on käsillä, aita lainehtii poromiehen viljaa. Aidassa osaan jo jotain toimitellakin. Pohjoisen päivä on lyhyt hämärä kahden pimeän välissä. Miehet hoitavat työnsä tottuneesti, sen lomassa on hetki aikaa istahtaa tulille. Niin ruumis kuin mielikin tulevat ravituiksi. Kaupunkiakka saa jakaa luonnon mukana elävien lajitoveriensa kokemuksia ja kertoa omistaan.

Ilta tummenee tavallistakin nopeammin. Taivas peittyy teräksenharmaisiin pilviin, jotka vähän kerrassaan alkavat purkaa kuormaansa kookkaina valkoisina hiutaleina. Valo tulee sittenkin kaamoksen keskelle, pimeys loppuu lumentuloon. Kotimatkalla mietiskelen Piispan tulilla heittämää kysymystä: olikohan niillä Betlehemin lammaspaimenilla koiria mukanaan?

Irmeli Jalkanen